31. maaliskuuta 2012

No pain, no game


"Oh, so pink and pretty!"
"Pretty!"
Tylliä, kimalteita, keveyttä ja kauneutta? Sitäkö se on? Nättejä harjoitusvaatteita, kaapillinen täynnä baletti- ja kärkitossuja. Uusien tossujen tuoksua, hiusten vääntämistä tiukalle nutturalle. Kasvojen piirtäminen: mustanharmaalla kynällä kulmat, vaaleaa puuteria kauttaaltaan kasvoille, poskipäiden alle tummaa aurinkopuuteria kaventamaan kasvoja. Silmät: kissamainen eyeliner -rajaus, paljon ripsiväriä, huulille sipaus väriä antavaa huulirasvaa tai -kiillettä. Hiuslakkapullot suhisevat, itsepäisiä hiussuortuvia tungetaan pinneillä ja klipseillä ojentoon.
Riisutaan sormukset, kaulakorut ja roikkuvat korvakorut. Vilkaisu kelloon - apua, puolen tunnin päästä alkaa tunti!
Trikoiden päälle vedetään tukisiteitä, hiki- ja lämpöhaalareita. Leotardien päälle t-paita, ohut neuletakki ja huppari, kaulahuivi. Hipsitään pukuhuoneesta kuin pienet eskimot kohti tanssisalia, katsotaan kuinka "isot tanssijat" työskentelevät.
Venytellään. Vilkuillaan salaa toisiamme. Kuka näyttää että on lihonut hieman, kuka on laihtunut? Kuka saa paremman spagaatin kuin minä?
Viimein on meidän vuoro astua tanssisaliin opettajan armottomien silmien alle, silmien, jotka näkevät kaiken, suun, joka suoltaa korjauksia ja turhautuneita huokauksia. Jokainen yrittää päteä, olla vierustoveriaan parempi, pidempi, hoikempi, jäntevämpi. Mutta ketä varten? Ei ketään kiinnosta - paitsi sinua itseäsi.. ja jotakuta toista, joka on ilkeän kateellinen koska pelkää omaa asemaansa ryhmässä. Mitä asemaa?


Ilman kipua ei tule peliä - onko se totta?
Minun mielestäni.. kyllä. Kaikella on hintansa. Kaikki on luotu "toimimaan" niin, että yksilön täytyy itse tehdä asian eteen jotain.

Miksi minä tätä pohdin?
Ehkä siksi, koska polvileikkauksen aika on viimein tullut. Ja kenties myös siksi, koska olen jo pidemmän aikaa miettinyt koulutustani, ammattia, työtä. Mitä haluan "sitten isona" tehdä. Kuvittelin olevani "iso" nyt, 24-vuotiaana. Mutta totuus on, että harhailen edelleen - mikä minusta tulee isona?

Haluan tanssia, se on selvä juttu. Mutta eri asia on, että pystynkö tanssimaan enää leikkauksen jälkeen. Hassua - polvi leikataan juuri siksi että pystyisin tanssimaan. Mutta mistään ei voi ikinä olla varma.
Kadehdin ihmisiä joilla on tulevaisuudensuunnitelmat täysin selvänä - mutta toisaalta, ovatko he onnellisia sillä tiellään jonne ovat ns. joutuneet?
En tiedä.
Itse tiedän sen verran, että olen onnellinen silloin, kun kuulen kauniin kappaleen jonka rytmiin voi tanssia. Tanssia niin, että unohtaa kaiken muun hetkeksi. Kuten vaikka kärkitossuilla tanssiminen, oman koreon luominen omasta päästään musiikin mukana. Sitä voi tanssia vaikka silmät kiinni.
Ja kun ne silmät avaa ja musiikki on loppunut - tuntee sen kivun varpaissaan.

No pain, no game.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta