3. helmikuuta 2012

Noviisin balettimaailma



Noviisiballerina. Mitä mielessä pyörii?

*Ikuinen tanssin into. Halu tanssia, tanssia kaikkialla ja kaikille, kokeilla yhä vaikeampia askelkuvioita, vaikeampaa musiikkia. Luoda uutta tanssia.
Yksinkertaisesti tanssia.

*Jokainen tanssitunti on elämää suurempi tapahtuma. Tanssikoululle mennään jo yli puolta tuntia aikaisemmin, pukkarin valinta on tärkeää, koska yksi pukkari on miestanssijoille, iso pukkari on ns. "pienemmille" tanssijoille ja se yksi pukkari "isoille tytöille". Luonnollisesti, kahden tanssitunnin jälkeen muutin pukuhuoneen käytön siihen isojen tyttöjen pukkariin. Se toi tärkeän tunteen. Olin jotain, Iso Tyttö - vaikkei ehkä kuitenkaan viimeisellä luokalla ollutkaan.

*Tanssitunnilla ei ole mitään muuta kuin baletti. Baletti, baletti ja baletti. Musiikki, rytmi, eleet ja ilmeet, liikkeet hengityksen mukaan. "Minä olen täällä!" -asenteella meneminen, joka on auttanut pitkälle. Itsevarmuus, mutta nöyryys. Aina valmis pyytämään apua ja korjausta eikä siitä nolostuminen ja häpeään vaipuminen. Jos jotakuta neuvotaan, otan sen opikseni. Kaikki korjaukset koskevat myös minua!
Se toimii. Oikeasti!

*Omien rajojen tunteminen. Olen polvipuolinen, vasen polveni on loukkaantunut ensin lukiossa muinoin ja sitten vuosi sitten kun kaaduin pyörällä ja vielä elo-syyskuun vaihteessa varsin ammattimaisesti balettitunnilla tehden kärkitossulla piqué-piruetteja. Jees. Polvea ei ole vielä leikattu vaikka se leikkausta kaipaakin, mutta silti pärjään sen kanssa.
Mitä muuta kuuluu omien rajojen tuntemiseen? Se, ettei yritä jotain tyhmänrohkeaa liikettä, johon tietää (ainakin omalla tajullaan) olevansa liian kokematon. Voi yrittää, mutta ei vääntää. Ratsastuspiireistä lainaan seuraavaa sitaattia: "kun sanotaan vääntävänsä koulua, se todellakin on koulun vääntämistä". Eli suomeksi: opettajasi tietää mihin pystyt, ja vähitellen tiedät itsekin. Kun tietää, osaa yrittää harjoittaa sitä, mihin pystyy, mutta ei väännä mitään väkisin.
Mikään ei ole niin hirveää kuin baletin/tanssin ylipäänsä vänkääminen.

*Itsensä ylittäminen. Esimerkiksi minulla on todella paha esiintymiskammo, ja kun vielä soitin aktiivisesti viulua, vihasin kaikkia sooloesiintymisiä ja yhdessä vaiheessa pyysin opettajaltani että saisin jättää jonkun esiintymisen väliin. Mutta tanssiessa.. haluan sen yleisön! Haluan lavalle! Haluan tuntea uudestaan sen h*tonmoisen jännityksen ja tuntea, pelkäänkö tanssiessa esiintymistä. Tanssimalla rikon sen pelon, voitan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään urheilullisena, päin vastoin.
Nyt olen joutunut muuttamaan käsitystäni; jos en olisi yhtään urheilullinen, tuskin olisin edistynyt näinkään pitkälle vuoden tanssimisen jälkeen.

*Itsetunto. Niin mikä? Itsetuntoni ja -luottamukseni on aina ollut pakkasen puolella, AINA! Mutta tanssin myötä se on parantunut. Osaan hallita kehoni ja eleeni sekä ilmeeni, tiedän miltä näytän missäkin asennossa. Tähän on osasyyllisenä myös ulkopuolinen palaute.


*Tanssin maailma.
Tanssimaailma kokonaisuudessaan kiehtoo. Siitä haluaa kaiken irti, varpaanpäästä viimeiseen hiustupsuun tavaroineen ilmeineen kaikkineen.

*Luottamus. Kun opettaja kelpuuttaa osallistumaan johonkin suureen projektiin, esimerkiksi kevätnäytöksen kokoillan baletin harkkoihin ja miehistöön, on tunne jotain mieletöntä. Kun pääsee niihin harjoituksiin, koreografi on ulkomailta ja huippuluokkaa, ei enää voi jutella luokkatoverin kanssa tangon äärellä, vaan sitä todellakin keskittyy joka solullaan siihen, mitä tekee, mitä tehdään. Ja se halu näyttää, mä olen hyvä, olen parempi! Minusta on tähän! Se kannustaa. On päiviä, jolloin soitan itkuisen puhelun kotiin, en jaksa enää tanssia ja treenata koska en ole ykkösmiehityksessä, vaan sen-ja-sen varatanssija, se on vain hetki ja olo ja menee ohitse - koska aina on tilaisuus näyttää. Tanssimaailma on armoton ja karsii hetkessä heikot parempien alta, joten oma tilaisuus näyttää on jatkumo.

*Rakkaus ja herkkyys. Mikään ei minua saa niin herkäksi kuin kaunis musiikkikappale.. tai baletti. Tanssi. Itseni ilmaiseminen. Onko noloa myöntää, mutta myönnän kuitenkin. Eläydyn niin uskomattoman voimakkaasti, että itken melkein aina kun näen balettia, tai kuulen jonkun laulavan tai soittavan. Baletin maailmassa herkkyys ja yleensäkin ilmeikkyys ja sisimmästään esiintyvä ihminen on edukseen. Jos näen jonkun tanssivan sydämensä pohjasta, unohdun täysin seuraamaan ko. henkilön esiintymistä, en teknistä suoritusta. Toki seuraan esimerkiksi jalkatyöskentelyäkin, mutta kun joku todella karismaattinen ja voimakas ihminen esiintyy - tanssien, soittaen tai laulaen, päähuomio on tulkinnassa, ei tekniikassa.

*Koko tanssin maailmassa.
Yksinkertaisesti.