Novelli nro. 9!

9

Ärsyttävän tasainen piipitys tunkeutui tajuntaani ja yritin avata silmät, kääntää päätä ja nousta ylös, mutta jokin voima painoi minut takaisin. Ärsyynnyin ja tein vastarintaa. Mitä hittoa..? Raju pahoinvoinnin aalto löi läpi ja jostakin ilmestyi kuin taikaiskusta pahvinen kuppi eteeni ja oksensin rajusti kunnes enää kouristelin yökkien.
-Mi..? yritin saada asiasta jotain tolkkua, mutta päätä särki niin sietämättömästi, samoin koko kroppani vasenta puolta.
-Sinut on leikattu, kuului rauhallinen ääni ja yhtäkkiä kuului hiljainen surina ja käsivarteni ympärille kiertyi jokin. -Todella matala veepee, ääni sanoi, johon toinen ääni vastasi:        
-Täytyy konsultoida lääkäriä. Se on laskenut koko ajan.
-Mitä.. aih! voihkaisin ja viiltävä kipu löi läpi kroppani ja oksensin jälleen. -Annan sinulle lisää kipulääkettä, ja myös pahoinvointiin estolääkityksen. Oxynorm oksettaa joitakin, hiljainen ääni jatkoi, ja hetken kuluttua pääni tuntui kuin olisin polttanut pari marisätkää. Ei sikäli että olisin kokeillut koskaan, mutta kuvittelin olon samanlaiseksi.

-Jahas, onpas koipi kunnolla paketoitu, kuului toteava ääni. Tokkuraisena avasin varovaisesti toisen silmän, sitten toisen ja huomasin jotain valkoista. -Jahas, se on herännyt! Heli, kerro Välimäelle! vieressä istuva tummatukkainen tiukkailmeinen naishoitaja ilmoitti.
-Miksi.. miks mä en ole heräämössä? kysyin heikosti ja pyysin vettä. Suuta kuivasi niin rutosti ja olo oli kuin pumpulia.
-Olithan sinä, hoitaja näytti yllättyneeltä. -Etkö muista? Olit kahdeksan tuntia siellä. Olit kovit kipeä, joten ei voitu osastolle viedä kovin pian. Olit tajuissasi mutta nukahdit, lääkkeen takia, hoitaja Mirja Routa selitti. Yritin muistella, mutta päätä särki niin paljon, jalkaa ja olkapäätä samoin ja samassa tuli toinen hoitaja pienen ruiskun kanssa. Hoitaja ruiskutti kanyylin kautta suoraan suoneen kipulääkkeen, ja pian unimaailma kutsui.

Heräsin ja hoitaja vieressäni oli vaihtunut. Hän nosti katseensa aikakauslehdestä ja virkahti illat.
-Iltoja Johanna! Mikä on vointi?
-Heikottaa.. ja oksettaa. Särkee.
Hoitaja näytti myötätuntoiselta, laittoi lehtensä sivuun ja kurottui koskettamaan sänkyni vieressä olevaa punaista pientä soittokelloa. -Soitan paikalle toisen hoitajan. Valitettavasti me joudumme laittamaan  sinulle nenä-mahaletkun pariksi vuorokaudeksi, hän kertoi. -Et voi syödä suuteitse mitään hetkeen. Lääkärin määräys. Olet pienikokoinen tyttö, joten letku on lasten letku, hoitaja yritti vitsailla. Samaan aikaan ovesta tuli vaaleatukkainen mieshoitaja, jolla oli letku mukanaan. Nielaisin peloissani ja mietin, mitä minulle tehtäisiin.
-Tämä ei satu, mieshoitaja, Niko, lupasi ja laski yöpöydälle letkun ja pienen putkilon sekä vesimukin. Hän selitti, kuinka letkuun levitettäisiin liukastetta, jotta sen laitto sujuisi vaivatta, kuinka minun pitäisi juoda käskettäessä vettä ja niellä hyvin ohut letku ja kuinka se viimein mitattaisiin ja teipattaisiin sekä nenän pieleen että poskeen. Tippatelinettä muistuttava teline oli tuotu sänkyni viereen, mutta sen keskivälissä oli eräänlainen mittari, ja telineen päässä roikkui ravintopussi. Suljin silmäni ja päätin, että jos jaksoin tanssia tunnin kärkitossuilla, jotka repivät varpaat verille, kestäisin tämänkin.
Ohut letku liukasteineen kirvelsi inhottavasti nenäontelossa ja olin vähällä antaa ylen, kun letku meni alas kurkusta mahalaukkuun, mutta toimenpide oli pian ohitse, letku teipattu ja minun ravinnon saanti turvattu. Pian sainkin illan särkylääke- ja unilääkeannoksen.

Vietin sairaalan kirurgisella osastolla tasan viikon, ja kiusanani ollut nenä-mahaletku poistettiin jo toisena päivänä sen laitosta, koska vointini koheni. Neljän hengen huone hiljeni pian kuin taikaiskusta lääkärikierron aikana. Olin huoneen viimeisenä. Kaksi kirurgia, hoitaja ja kaksi kandia pysähtyivät sänkyni jalkopäähän, poistivat jääpussit ja tekivät pikaisen tutkimuksen. Toinen kandeista tutki jalkaani ja olkapäätäni kirurgin opastamana ja sain viimein kuulla tuomion.                            -Olkapää on hyvässä kunnossa. Nivelside on hieman venähtänyt, mutta paranee. Nilkan nivelside paranee myös, mutta se täytyy teipata. Polvi on pahempi, valkotakkinen kirurgi sanoi ja paineli polveani varovaisesti ja kääntyi vihdoin katsomaan minua. -Tiedätkö lainkaan, mitä sinulle on tapahtunut?   -Kaaduin tanssiessa ja polvea leikattiin, sanoin varovaisesti. Olin kuullut varsin kattavan selityksen edeltävien kuuden vuorokauden sisällä sekä hoitajilta että lääkäreiltä, mutta mikään ei ollut jäänyt mieleeni.
-Patellassa on pieni hiusmurtuma, mutta suurin ongelma on sivuristisiteen katkeama, kirurgi selitti yksioikoisesti. Huimaus kävi ylitseni, yritin iskostaa tajuntaani mitä se tarkoitti.  
-Siis.. mitä se tarkoittaa? kysyin heikosti ja kohensin asentoani sairaalasängyssä.  
-Ihme kyllä, polvesi eturistiside on säilynyt ehjänä, mikä yleensä niin sanotusti hajoaa tämänlaisissa onnettomuuksissa. Eli polvesi sisäpuolen nivelside on katkennut, ja se korjattiin ottamalla takareiden jänteestä siirre, ja se kiinnitettiin ruuveilla luihin.
Kuuntelin kirurgin kertomusta ja hoito-ohjeita, mutta ainoa mikä mielessäni pyöri oli tanssi. En saisi enää tanssia. Nilkkani tulisi olemaan heikko. Polvilumpiossani oli murtuma. Polven iso nivelside oli katkennut. Toipuminen kestäisi pitkään.
Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun hoitokunta oli poistunut huoneesta. Parin tunnin päästä sain kotiutuspaperit, kipulääkereseptit ja kyynärsauvat. Taas kerran, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Pitkäksi aikaa.

Kuukausi kului, ja istuin tanssistudion nurkassa sauvat vieressäni, katsoin kuinka tanssiryhmäni harjoitteli Joutsenlampea. Alina harjoitteli entistä enemmän, ja hänen molemmat koetanssinsa, Esmeraldan variaatio ja Kuoleva Joutsen, sujuivat yhä paremmin ja paremmin. Vaikka Alinan ilmaisukyky kehittyi kerta kerralta, Esmeraldassa hänen rytmitajunsa oli lähes ilmiömäistä ja tamburiinin käyttö sujui vaivattomasti ja Kuoleva Joutsen toi kyyneleet yleisön silmiin, hän yhä hermoili kovasti.  
-En mä onnistu, hän panikoi minulle pukkarissa eräänä päivänä.  -Joutsen on niin vaikea saada oikeaan tunnetilaan. Ja Esmeralda.. mulla menee hermot sen tamburiinin kanssa. Ja arabeskin!  
-Alina hei, nuo kaikki on sun mielessäsi! Kaikkien mielestä sä olet mieletön tanssija! mä yritin tsempata tyttöä. -Joutsenta ei osaa kukaan muu paremmin kuin Nina Ananiashvili tai Maia se-jokin. Ja mitä tamburiiniin tulee, sun rytmitaju on täsmälleen kohdillaan!
Alina romahti istumaan pukkarin pölyiselle matolle ja painoi vavahdellen päänsä polviin. Hän nyyhkytti hiljaa, nosti päänsä ja pyyhkäisi kyyneleet ojentamaani pyyhkeeseen, jonka sieppasin nopeasti hänen tursottavastaan tanssilaukustaan. Alina lähes repi kärkitossujensa nauhat ja heitti tossut lattialle paljastaen veriset, trikoiden peittämät varpaansa. -Kiitti, hän sanoi, heitti pyyhkeen laukuunsa ja kääntyi selin riisuen leotardinsa ja veriset trikoot, veti ylleen farkut ja pitkähihaisen t-paidan ja rupesi operoimaan varpaitaan. Hän vilkaisi kyyneleisin silmin minuun, hymyili vaisusti ja osoitti tossujaan. -Tossut ei ole tanssijan ystävät.
Sauvoineni kinkkasin vessaan hakemaan paperia, kastelin pari paperia vedessä ja palasin Alinan luokse.  -Siinä. Putsaa varpaasi. Mitkä tossut nuo sitten ovat? Eikö sinun kannattaisi hankkia uudet? Alina siisti varpaansa, levitti niihin jotain geeliä ja teippasi laastarilla. -Kannattaisi joo. Ovathan nuo jo lähes kuolleet. Mutta Suomesta ei tahdo löytyä sopivia. Pitää lähteä taas Pietariin, hän totesi, pakkasi laukkunsa ja lähti. Jäin mietteliäänä istumaan pukkarin penkille, kunnes kalastin sauvani lattialta ja lähdin hitaasti kinkkaamaan koululta kohti kotia.

Kevätnäytöksen päivä koitti. Olin miettinyt lukemattomia kertoja mennäkö vai eikö mennä katsomaan, mutta kun Anu löi kouraani lipun, päätin viimein mennä. Tiesin ahdistuvani kovasti, mutta halusin nähdä Joutsenlammen. Version. Halusin nähdä, millainen siitä oli muokkaantunut. Paikkani oli hyvä - teatterikeskuksen permannon kolmannen rivin keskellä, joten näin kaiken. Ohjelmalehtisestä näin myös, että Alina esittäisi oman soolon, Kuolevan Joutsenen, jota odotin kovasti. Joutsenkuningattaren roolissa oli ylimmän luokan tanssija Maria Yli-Hatula. En ollut häntä kuin vilaukselta, joten Maria oli minulle outo. Ihmettelin, miksei Petramariaa oltu valittu, mutta hän tanssi Pikkujoutsenissa vasemman liiderin roolissa.
Näytös alkoi hiphop -esityksellä, jonka juoni oli varsin mielikuvituksellinen. Sitä seurasi Kristan luoma nykytanssin esitys. Sitten Anun luoma pikkutyttöjen balettiesitys - Metsän Keijut. Kuusi- ja seitsemänvuotiaat pikkutytöt olivat suloisia pienissä tutu-puvuissaan, katsellen toisiaan ja liikkuen hieman epävarmasti, mutta saivat suuret aplodit. Näytös jatkui, ja pian tuli oman ryhmäni näytös muunneltu pätkä Romeosta ja Julista, ja sen jälkeen pieni tauko.
Tauon jälkeen näytös jatkui Joutsenlammella. Vaikka baletti oli muokattu tanssikoululle sopivaksi, baletti säilyi pitkälti samana. Maria Joutsenkuningattarena oli kaunis, vaikkakaan en hänen tanssityylistään pitänytkään. Baletti kuitenkin kirvoitti yleisön kyyneliin ja sai suuret aplodit.
Kun valot himmenivät ja vain pieni spotti jäi valaisemaan vasenta ylänurkkaa ja kaunis sellomusiikki kajahti, kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
Alina, jota en nähnyt hetkeen, näytti leijuvan uskomattoman kevein bourrée -askelein pitkin näyttämöä kauniissa valkoisessa Joutsenen tutu-puvussaan, itkin omaa surkuuttani. Olin kateellinen. Kateellinen niille, joilla oli kaikki raajat, toimivat raajat.

Alinan Kuoleva Joutsen oli todella nimensä veroinen. Hän eläytyi rooliinsa, kiihkeät bourrée-piruetit tuntuivat vetävän tanssijattaren yhteen kokoon, port de brasit ja kasvojen ilmeet kuvasivat viimeisiä hetkiä, anoen vielä hetkeä. Hänen romahduksensa tuntui yleisössä viimeistä istuinta myöten. Joutsenen  hengenvedot tuntuivat lähes liiankin elävästi, ja lopulta Joutsenen viimeisin hengähdys, pyyntö ja kuolema sai koko teatterisalin hiljaiseksi.
Viimein sali räjähti aplodeihin ja bravo-huutoihin, ja Alina nousi loppuasennostaan, asteli äärettömän siroin ballerinan askelin näyttämön eteen kumartamaan. Minä vain istuin paikoillani. En taputtanut. En hurrannut. Ainoastaan itkin. Itkin katkeruuttani.
Olin rampa. Ja kenties ikuisesti.


Tässä uskomaton suoritus 61-vuotiaalta Maya Plisetskayalta baletissa "The Dying Swan"!

Tossut jalassa

Kuukausi ja kaksi päivää olen kirjaimellisesti tanssinut keppien kanssa - tai "enää" kepin kanssa.
Tänään sitten iski niin hirvittävä ikävä tanssia ja tossuja, että kiellon uhallakin laitoin tossut jalkaan. Tuli niin ihanan kotoisa olo - aivan kuin tossut olisi olleet tehdyt mua varten! Ainoa asento joka tasalla onnistui, oli kuudes (parallel) ja siinä sain kohtalaisen plién aikaiseksi ja rullattua kärjelle, jossa sain aikaiseksi jo viidennen, ja siinä varsin hyvät bourréet.

Päivää ennen leikkausta kävin sovittamassa uusia Gaynorin tossuja (olen tainnut mainitakin siitä aiemmin), ja minua ohjaistettiin kärkitanssissa käyttämään koko nilkkaa ja jalkaa akilleen avulla. Kaupassa niillä upouusilla tossuilla ei onnistunut, mutta omillani se on aina sujunut vaivatta. Siitä jäikin sellainen maku, että ko. tossujen myyjä (eräs ex-opettaja) on hieman katkera siitä, että vaihdoin koulua ja hän hieman piikitteli nykyistä opettajaani ja kertoi odottavansa minua takaisin omaan oppiinsa.
Miksi vaihtaisin koulua? Viihdyn vallan mainiosti nykyisessä tanssikoulussa, jossa huumori lentää, mutta kritiikki on rakentavaa ja rauhallista - ei ovien paiskontaa ja salista poistumista.
Lisäksi olen vajaassa puolessa vuodessa oppinut enemmän kuin vuodessa.

Mun baletti-innostus on tullut varsin selväksi perheelle, sain aivan mahtavan etukäteissynttärilahjan viime viikolla.
Tässä kuva siitä:

Itse taulu on syntymäpäivälahja, ja alla oleva naulakko on äidin löytöjä (hän on varsinainen hamstraaja). Tossut ovat mun Grishko-vainaat, ensimmäiset kärkitossuni, sekä joitain koruhelytyksiä.

Tässä pitää jaksaa pakata kärsivällisyyttä; vielä 5 kuukautta, kunnes mullakin on asiaa tanssisalille tanssimaan katsomisen sijasta. Maanantaina kävinkin katsomassa oman ryhmäni tuntia hetken aikaa, ja keskiviikkona oli eräs isohko kulttuuritapahtuma, jossa oli paljon tanssia (monta tanssikoulua oli edustettuna, balettia, hiphopia, lattareita, vakioita, kisatansseja, modernia ja nykäriä). Näin myös entisen tanssikouluni oppilasryhmän, jotka esittivät erään esityksen, jonka harjoituksiin minutkin huolittiin mukaan, muttei itse esitykseen. Nämä nuoret tyttöset vilkuttelivat iloissaan ja moikkailivat, mutta en voinut olla ihmettelemättä, koska en nähnyt heidän opettajaansa koko tilaisuudessa. Tapansa kullakin.

Fysioterapeutilla on käyty, ja edistyminen on hyvässä vaiheessa, kuulemma tanssin ansiota (jalan ja nilkan flex-point, isometriharjoitukset, suorat linjaukset). Kohta saan alkaa pyöräilemään ja uimaan, parin kk:n päästä lenkkeilemään, mutta tanssi...

Valokeilassa: Gelsey Kirkland

Yksi maailman tunnetuimmista ballerinoista Gelsey Kirkland, syntyi 29.12.1952 Bethlemissä, Pennsylvanian osavaltiossa. Gelseyn perheeseen kuului isä, näytelmäkirjailija Jack Kirkland, näyttelijä-äiti Nancy Kirkland, velipuoli Chris Kirkland sekä sisar Johnna Kirkland, joka myös oli ballerina. Molemmat siskot, Gelsey ja Johnna, hyväksyttiin School of American Balettiin.

Gelsey harrasti ratsastamista ennen liittymistään George Balanchinen pyynnöstä New York City Ballet:iin 15-vuotiaana, ja myös hänen sisarensa Johnna kuului samaan seurueeseen.
Gelsey kärsi pitkään ulkonäköpaineista; hän koki, että Johnnaa pidettiin häntä rutkasti viehättävämpänä, mutta lukemattomat arvostelut Gelseyn tanssista ja esiintymisistä puhuivat puolestaan: tämä nuori nainen oli ballerina vailla vertaansa. Hän oli historian nuorin NYCB:n ballerina.

Vuonna 1969 Gelsey toimi solistina, ja päätanssijana 1972. Hän tanssi useita Balanchinen balettien pääroolia.
Kirkland on todennäköisesti kaikkien aikojen tunnetuin Pähkinänsärkijän Clara, jonka  Mikhail Baryshnikov viimein televisioi vuonna 1977.
Gelsey oli iältään hieman päälle parinkymmenen, kun hän jätti NYCB:n ja loikkasi American Ballet Theatreen. ABT:ssä Mikhail Baryshnikov pyysi itse, että saisi tanssia Gelseyn kanssa. Kirkland - Baryshnikov olivat uskomaton yhdistelmä: taitoa, temperamenttia ja luonnetta.

Gelsey oli kunnianhimoinen, uskomaton ballerina. Hän vaati myös partneriltaan samaa, ja se usein päättyi ovien paiskomiseen, venäläiseen kiroamiseen ja raivokohtauksiin. Mutta arvostelut puhuivat puolestaan: Baryshnikov-Kirkland -yhteistyö oli jotain, jota ei mikään muu tanssija-tanssijatar korvannut.

Gelseyllä oli useampia tanssipartereita, joista tunnetuin Mikhail "Mishan" lisäksi oli Ivan Nagy. Gelsey on esiintynyt mm. Royal Balletin "vierailevana" ballerinana.
Kun Baryshnikov otti johdon ABT;ssä, hän pyysi Gelsey Kirklandia partnerikseen, joten Kirkland irtisanoi itsensä NYCB:stä ja liittyi ABT:hen.

Kunnianhimoinen Gelsey ja legendaarinen Misha Baryshnikov tanssivat yhdessä useita jopa legendaarisiksi luokiteltuja baletteja, kuten Giselle, Prinsessa Ruusunen, Romeo & Julia sekä Pähkinänsärkijä.

Gelsey Kirklandin elämäntie ei ole ollut helppo.
Varsin nuorena, hieman päälle parikymppisenä (vielä New York City Ballet`n jäsenenä, Balanchinen alaisena) Kirkland sairastui anoreksiaan.
Gelsey eli jatkuvassa epävarmuudessa. Hänen omaelämäkertansa "Dancing on My Grave" (suom. Ballerinan Kuolemantanssi) kertoo todella kaunittelemattomasti kaiken, millaista on elää jatkuvissa paineissa.
Jos anoreksia olisi ollut "ainoa" ongelma prima ballerinan elämässä, se olisi ollut suht. siedettävää.
Satunnaiset seksisuhteet, monen vuoden huumeriippuvuuden, syömishäiriön sekä ikuisen "en ole koskaan tarpeeksi hyvä ja riittävä" -fiilikset ja ongelmat..
Huumeiden piireistä Gelsey lopulta löysi (ensimmäisen) aviomiehensä Gregory "Greg" Lawrencen.

Vuonna 1986 Gelsey jätti esiintymisen, ns. jäi eläkkeelle, mutta jatkoi opettamisen linjalla. Hän siirtyi klassisen baletin opettajaksi ja ohjaajaksi mm. ABT:hen, Royal Ballet Schooliin, English National Balletiin, Australian Balletiin, Adelphi Universityyn sekä Victorian College of the Arts:iin.

Vuonna 2010 Gelsey Kirkland avasi "Kirklandś Academy of Classical Ballet" nykyisen (toisen) aviomiehensä Michael Chernovin kanssa, joka on myös paitsi entinen tanssija, niin myös näyttelijä sekä teatterin johtaja.
Gelseyn akatemian tarkoitus on rohkaista oppilaita ennenkaikkiaan draamalliseen tarinankerrontaan - tätä Kirkland itse ajoi takaa, tähän hän pyrki. Hän oli ns. draamallinen ballerina.
Kirklandin akatemian koulutus ja valmennus yhteenvetona koostuu perinteiseen venäläiseen, tanskalaiseen ja ranskalaiseen tekniikkaan, joka sisältää kinesteettisiä ja tukea-antavia ja parantavia harjoituksia, jotka kaikki ovat ihan tiedemiesten neuvomia metodeja.

Ylläolevassa videossa Mikhail Baryshnikov ja Gelsey Kirkland "Pähkinänsärkijässä".

Novelli osa 8!

8

Kolistelin tanssikoulun pukuhuoneeseen ja vilkaisin kelloa: kahta minuuttia vaille kuusi. Vielä puoli tuntia tanssituntiin. Pukkarissa olevat vajaat kymmenen pientä kokoa olevat kenkäparia kertoivat pikkutyttöjen balettitunnista. Etsin mieluisen tyhjän pukukopin, istahdin sohvalle ja nojasin päätäni seinään. Viikon aikana olin käynyt kolmesti vuokraamassa teatterikeskuksen peilisalia ja kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni. Vaaka oli näyttänyt, että painoni oli pudonnut 600 grammaa viikossa. En ollut tyytyväinen siihen, mutta alku sekin. Samassa kuulin keveät askeleet oven takana käytävällä, askeleet jotka suuntasivat kohti pienempää pukkaria. Alina, arvelin ja keräsin nopsaan ne harvat tavarani jotka olin ehtinyt jo levittää ympärilleni, ja suunnistin kohti toista pukuhuonetta. Ehkä minulla olisi aikaa tutustua uuteen oppilaaseen, tuumailin.
Alina vilkaisi minuun yllättyneenä ja kiskaisi nopeasti takaisin ylleen riisumaansa t-paidan, hymyili ja tervehti minua. Vastasin ja valitsin sen kopin, jota yleensäkin käytin.   -Oletko osallistumassa kevään näytökseen? kysyin Alinalta saadakseni aikaan jotain jutunjuurta. Alina pudisti päätään. -En ole. Mulla on koetanssi erääseen seurueeseen reilu viikko sen näytöksen jälkeen, joten keskityn pelkästään siihen.
-Mihin seurueeseen sä olet hakemassa? kysyin ja pengoin pohjattomalta tuntuvaa treenikassiani. Jostain kumman syystä sinne eksyi koko ajan entistä enemmän tavaraa. Yleensä pyrin säilyttämään leotardit ja trikoot aina samassa paikassa asunnossani; siivouskomeron naulakoissa, niitä kun oli aina tarpeeksi siellä. Mutta tossukokoelma sen kuin kasvoi - oli pehmeitä tossuja, kärkitossuja sekä nauhoja, ompelutarvikkeita, pehmusteita...
Alina kääntyi selin minuun, riisui alusvaatteensa ja vaihtoi ne trikoisiin ja mustaan leotardiin ja alkoi teipata varpaitaan.
-Haen ainakin Oopperan balettiin, samoin Pietariin sekä Royaliin. Myös Nykiin ja ABT:hen.   -Vautsi! Siis kaikkiin tänä vuonna? ihailin pakostakin. Alinan täytyi olla tosi taitava, tuumailin kateuden vallassa.
-No joo, osaan. ABT ja Pietari on siinä ja siinä ehtiikö. ABT olisi kyllä mulle parempi vaihtoehto, taiteellisuus on siellä.. noh, vallassa jos niin voi sanoa. Nykissä on vähän edelleen teknilliset seikat puolesta puhujia. Pietarin Festival Ballet on minulle tuttu, olen ollut siellä niin sanottuna oppilaana jonkin aikaa. Tiedän seurueen tavat, Alina selitti ja kohautti olkiaan. -Tosin ei sitä voi olla nirso työnantajansa suhteen.
Ynähdin ja yritin asettautua hänen asemaansa. Ollapa tanssija, jolla valmiuksia hakea moniin eri seurueisiin. En voinut kuvitella sellaista asemaa. Olin itse pelkkä kehno harrastelija - harrastelija, jolla ei tulisi ikinä olemaan mahdollisuuksia ammattitanssijaksi. Mieli matalana kiskoin liilan Capezion leotardin ylleni, kalastin kassista hameen ja pitkät säärystimet. Lämmin huppari, kahdet tossut ja kylmä vesipullo, ja olin verryttelyä vaille valmis tunnille.


Krista - minulle uusi opettaja - piti tänään tunnin. Hän kirjasi ylös läsnäolijat, kaikki olivat paikalla. Krista aloitti tunnin reilun vartin kestävällä jumpalla, lihastreeniä. Viimein plié-sarjalla aloittava tankosarja alkoi, ja hiki valui pitkin ohimoitani jo siinä vaiheessa. Jos Krista aikoi vetää tunnin sillä mallilla, tuumin, olin pulassa. Päätä särki, ohimoita hakkasi moukarit. Kumarruin hörppimään vettä vähän väliä ja lopulta jouduin pakosta istahtamaan lattialle.
-Johanna.. onko sulla huono olo? Krista huolestui ja laittoi musiikin pauselle. -Ääh, päätä särkee.   -Hyvä ihminen, mene tuonne pukuhuoneen sohvalle makaamaan! Krista komensi. -Tuut takaisin vasta kun on vointi parantunut!
Lähdin käskystä. Kymmenen minuutin oleskelu helpotti ja palasin tunnille. Krista veti tehokkaan tunnin. Hän panosti allegroihin voimalla, ja vaikka Anu hioi jokaisen oppilaan liikettä jokaisessa sarjassa ja sen takia tangotkin kestivät jopa lähelle tunnin, Krista teki saman puolessa tunnissa. Puoli tuntia kestävässä keskilattiatyöskentelyssä yhdistyi raskas allegro ja paljon keskittymistä ja tasapainoa vaativa adagio.   -Vaihtakaa kärkitossut, kuului komennos. Hiki valuen kaikki vaihtoivat kärkitossut jalkaansa ja joivat vettä, kunnes tasan kolmen minuutin kuluttua kuului komennos tangolle.           -Kuudes asento. Tiukka kuudes, Emilia, kuuletko sinä? Kuudes, parallel! Noin. Hyvä, demi-pointe ja pointe. Kokonaan kärjelle, kaunis nilkan kaari, noin juuri, Johanna! Krista kehui. Sarja jatkui ensimmäiseen asentoon rullaten pointeen. Kolme toistoa, tendulla toiseen sama, neljäs asento ja sama ja viidenteen. Echappéita... Huohotin kuin höyryjuna. Tanko oli vaativa. Krista laittoi jokaisen toistamaan jokaisen liikkeen kunnes se onnistui.
-Keskilattialle. Aloitetaan hypyillä. Ensimmäisessä neljä, toisessa neljä, viides eteen, taakse, eteen ja taakse. Sitten kahdeksan echappéta ja sulku viidenteen suuntaan kahdeksan. Okei, onko selvä? Markkeeratkaa!
Sitten seurasi sissoné- ja fermé-hyppyjä, kolme grand jetétä ja lopulta kaksi erilaista adagiota.   -Alina, haluatko tanssia koetanssisi? Krista kysäisi selaillen papereitaan, jotka lojuivat sekaisin olevalla pöydällä studion peräseinällä.
-Juu, mielelläni. Mä voisin tanssia molemmat, Esmeraldan ensiksi, Alina sanoi ja Krista nyökkäsi. Alina kaivoi itsekirjaillusta tossukassista lasten tamburiinin, odotti että Krista sai oikean cd:n soittimeen ja ennen musiikin alkua juoksi oman paikkansa, odotti ja aloitti tanssinsa. En voinut kuin katsoa lumoutuneena. Olin nähnyt Esmeraldan variaation aiemminkin, sekä ammattiballerinojen että nuorten tanssijoiden esittämänä, mutta Alina sai esitykseensä omanlaisensa leiman.                   -Okein hyvä, Krista kehui. -Mihin kiinnitin huomiota oli tamburiinin käyttö; keskityit liikaa rytmiikkaan ja siksi tanssi ja ilmaisu jäi vaillinaiseksi. Muista tämä. Anuhan harjoittaa sinua koetanssiin, eikö? Mutta sitä Joutsenta mulla ei olekaan tässä, Krista huomasi.
-Minulla on, käyn hakemassa sen levyn, hän sanoi ja tuota pikaa cd oli Kristalla. Alina otti alkuasennon ja pian stereoista alkoi tulvia kaunis ja tummasävyinen sellon soinnut, tanssija täsmälleen tahdissa tanssien Kuolevan Joutsenen tarinan.

Alinan koetanssit pyörivät mielessäni jatkuvana soittona, samoin tyttö itse. Se kannusti minut yhä uudelleen ja uudelleen varaamaan teatterikeskuksen tanssisalia ja harjoittelemaan yhä pidempään ja pidempään. Koulussa piti kiirettä - harjoitusyritykset olivat loppusuoralla ja se piti opiskelijat työn touhussa vapaa-ajallakin. Mä puolestani vetosin rankaan influenssaan, tekstasin ryhmäkavereilleni olevani kovassa kuumeessa enkä siksi pääsisi kouluun. Todellinen syy oli tietenkin treenaaminen: olin yli 10 vuotta muita jäljessä, joten oli pakko kiriä muita kiinni. Uudet kärkitossut ouch poucheista huolimatta repivät varpaiden ihot verille ja kynsiä irtosi. Kärkitanssi oli yhtä tuskaa, halusin jättää sen väliin, mutta en voinut. Oli pakko. Myös kiinteytysprojektini eteni vaa'an mukaan hitaasti, mutta varmasti. Mittanauha ei näyttänyt huikeita lukemia tapahtuneen, yhteensä 2,7 senttiä. Mutta sekin oli sentään pikkuinen alku. Olin neljättä kertaa peräkkäin samalla viikolla teatterikeskuksessa harjoittelemassa ja puhuin intoa. Olin eBaysta tehnyt pari löytöä, uuden Blochin leotardin sekä opettajille tarkoitetun cd:n tunnille. Lisäksi olin samoillut eri tanssiaiheisilla blogeilla ja lukenut eri keinoja pehmittää tossuja ja nyt oli varvastossut tuunattu mittojen mukaan. Innoissani laitoin cd:n soimaan ja aloitin lämmittelyn, ja pian siirryin piruettiharjoituksiin ja lopulta sama kärkitossuilla.
Uppouduin täysin musiikkiin ja tanssiin. Masquaraze Walz oli valssi jota rakastin ja johon tein koko ajan uusia omia koreografioitani. Grand jeté -sarjan jälkeen yksinkertainen tendu-, frappé- ja fondu -sarja, johon yhdistin vahvan port de bras -sarjan. Tästä pääsin hyvin piqué-piruetteihin, joita olin harjoitellut paljon, heikko kohta kun ovat minulle. Riemu kasvoi sisälläni kun tunsin, kuinka kaikki tuntui menevän nappiin. Mä osaan tämän! riemuitsin - mutta hieman liian ennenaikaisesti. Saman tien kärkitossuni kärki osui lattiamaton teippiin, ja vaikka kärki olikin nahkaa, kärki luisti rajusti. Jalkani tuntui pullahtavan ulos tossusta ja auttamatta kaaduin rajusti vasemman jalkani päälle. Musiikki oli juuri loppunut, koko cd-levy oli soinut loppuun, joten salissa kaikui voimakas rusahdus, jonka ontto ääni sai minut voimaan pahoin kunnes menetin tajuntani.

Carole Alexis

Tanssikaipuu

Polvileikkauksesta on nyt tasan 2 viikkoa, iso leikkaus olikin ja pitkä tulee olemaan toipumisaika - puoli vuotta on tanssikieltoa.. tanssijan painajainen! Miten osaan tanssia enää sitten?
Onneksi polvi alkaa olla pikkuhiljaa parempi, tietty kipuja ja kävely ei onnistu ilman sauvoja, mutta toivo pilkahtaa välillä kun huomaan, että jotakin pystyn paremmin tekemään, tai enää ei ole niin hirveät kivut kuin esimerkiksi viikko sitten.
Tosin kaksi viikkoa tässä vasta on paranneltu koipea, ei kovinkaan pitkään loppujen lopuksi.

Tämän viikon sunnuntaina on meidän tanssikoulun kevätnäytös, jossa mullakin oli roolit sekä Pizzicatossa että Coppeliassa. Myönnän olevani niin huono häviäjä, etten halua mennä katsomaan näytöstä; tulisi ainoastaan paha mieli. Minä katsomassa niitä esityksiä, muistelemassa samalla niitä lukemattomia harjoitustunteja sekä vastuuopettajien että koreografin kanssa, hiomassa jokaista pikkuista liikettä ja elettä, jotta kokonaisuus säilyisi eheänä, linja olisi siisti, ilme pehmeä, sulava.

Mutta - tanssisinko mieluummin risapolvisena, vammalla joka hoitamattomana johtaisi kulumaan ja joka tapauksessa jossain vaiheessa leikkaukseen, vai että korjauttaisin vamman nyt, hoitaisin sen kunnolla ja jatkaisin tanssia terveellä jalalla?
Exactly.

Ikävä tanssimaan on suunnaton - raahaan kärkitossujani kaikkialle (no melkein). Pelkkä tieto siitä että ne ovat mukanani helpottaa. Saan laittaa tossun jalkaan, terveellä jalalla jopa tehdä jotain (tosin huomioiden toisen koiven). Vihaan tätä joutilaisuutta. Makaan sängyllä, luen, YouTubesta on tullut ystäväni, joka tarjoaa minulle balettia. Tanssi-DVD:t ovat kohta puhki katsottuja.
Samoilen netissä tanssiaiheisilla sivuilla ja tutkailen nettikaupoista, mitä tilaisin. Millainen olisi tuo Blochin leotardi, tuon haluan itselleni. Mutta miksi tilaisin niitä nyt?

Kävin päivää ennen leikkausta uusien Gaynorien sovituksessa (mikä meni näin sivumennen sanoen päin seiniä). Tulin tulokseen, että sieltä liikkeestä en osta GM:n tossuja. Ensinnäkin, Ouch Pouchien kanssa ne Extra Flexit (jotka ovat mulla itsellä käytössä), eivät istuneet lainkaan vaikka sovittaja väitti muuta. Kantapää hankasi tosi pahasti eikä pysynyt paikoillaan. Demi-pliéssä tossu ei ollut hyvä, en pystynyt kunnon demi-pointeen, päkiälle nousu ei onnistunut ja kärjellä oli vaikea olla. Lisäksi jalkani putosi koko ajan boksiin niin, että varpaat olivat ihan kippuralla. Kerroin ongelmastani moneen kertaan sovittajalle, joka ei asiaa huomioinut oikeastaan mitenkään. Hän ei kertaakaan kokeillut Gaynorien sovituskittiä ouchi pouchien lisäksi; niiden kanssa jalkani EI putoa, vaan pysyy tiukasti ja tukevasti paikallaan.
Joten ehei, seuraavaksi suuntaan Tampereelle. Olen ollut jo yhteydessä ko. merkkiä myyvään liikkeeseen, ja olen saanut vastauksen muutamista eri vaihtoehdoista.
Tuli mieleen, että Gaynorien kanssahan ei yleensä pitäisi käyttää ns. ylimääräisiä pehmusteita (esim. ouch poucheja, toe padseja), vaan ko. tossujen oma pehmuste ajaa asian. Mutta "omassa" tanssikoulussani on muutamia Gaynoreiden omistajia, ja he käyttävät toe padseja, ja olen kuullut monien muidenkin niin tekevän. Mulla on tosi herkkä iho, jopa Gaynorit hankaa ihon rikki, joten olen joutunut ostamaan ouchit. Grishkoja voin käyttää ns. sijaistossuina, mutta Gaynor Mindenit ovat mulla ykköstossuina.

No, onneksi tässä on kesä välissä, toukokuussa loppuu kuitenkin tanssikausi, meillä jo toukokuun alussa, joten suurin osa toipumisesta sijoittuu kesälle.. ja sittenhän se on helpompaa, kun pääsee sauvoista eroon, kun saa luvan pyöräillä, uida ja vähän lenkkeillä.
Ja tuo tanssikielto - saan tanssia kevyesti ts. pikkuhiljaa aloitella pliéillä ja tenduilla (itse asiassa olen jo tenduja ja helppoja rondeja tehnytkin..) - tanssikielto koskee ns. täysipainotteista treeniä (vrt. kontaktilajit, kiertoliikkeet). Joten ehkä hätä ei olekaan niin hirveästi tämän näköinen?!

Vielä video EHDOTTOMASTA lempiballerinastani, Gelsey Kirklandista, Gisellen 1. näytöksen soolosta.
Gelseyn tanssi on uskomattoman kevyttä ja ilmavaa, hän todella tekee työtä jokaisen roolihahmonsa eteen omaksuakseen tarinan ja sisällön. Kerrassaan uskomaton ballerina!

Tässä puolestaan Gelsey Kirkland parinaan Anthony Dowell Romeo & Juliet pas de deux. 
Huomioni kiinnittyi Anthonyn uskomattomiin nostoihin, sekä kuten aina, Gelseyn tulkintaan ja tanssiin, joka on paitsi teknisesti täydellistä, niin myös dramaattista, lyyristä ja kaunista. Huomatkaa myös Gelseyn uskomattoman ihana jalan kaari! Ajoittain näytti siltä, että jalka taipuu ulos tossusta!
Ainoa mitä kauhukseni huomasin oli Gelseyn ulkomuoto: hän ON hyvin pienikokoinen luonnostaankin, pituutta hänellä on noin 163 cm. Mutta tässä videossa hän näyttää todella laihalta (YT:n kommenteissakin oli useaan otteeseen keskustelua aiheesta). Olen lukenut Kirklandin omaelämäkerran, ja Dowellin kanssa ko. balettia esittäessään hän kertoi itsekin olleensa hyvin hoikassa (lue: laihassa) kunnossa.
Mutta näiden kahden tanssijan partnerintyö on todella upeaa katsottavaa, samoin kuin molempien tanssi, sitä ei käy kieltäminen!

Balanchinen ballerinat

Tämä vaikutusvaltainen herra, George Balanchine, oli New York City Ballet´n perustaja ja toimi myös opettajana.
Luettuani lukuisia 1960-1980 -luvuille sijoittuville ballerinojen elämäkertoja - NYCB:n ballerinojen - on oma kunnioitukseni Balanchinea kohtaan rapissut kuin lehdet puista rankassa syysmyrskyssä.

Venäläisen balettikoulutuksen saanut Balanchine koulutti NYCB:n balettitanssijoistaan tanssijarobotteja, joista hän kelpuutti ainoastaan laihimmat ja teknisen jalkatyön osaavat. Ei puhettakaan miimistä ja draamasta, ei puhettakaan, että tanssijat olisivat tulkinneet omaa roolihahmoaan.

Kun Mikhail "Misha" Baryshnikov lähti American Ballet Theatresta NYCB:n toimintaan 1970-luvulla, Balanchine lähestulkoon piti Baryshnikovia pilkkanaan: Mishan esiintyminen oli pelkkää jalkatyöskentelyä, "Mr. B:nä" tunnettu Balanchine antoi Baryshnikoville tanssittavaksi varsin tunnettuja rooleja, sekä 1800-luvulla tehtyjä ns. satubaletteja, että myös 1900-luvun juonibaletteja.
Tämä venäläinen balettitanssija on teknisesti huippuluokkaa, mutta luonteeltaan vaikea ja häilyväinen, ja oltuaan ABT:ssä joitain vuosia - balettiseurueessa, joka oli NYCB:n vastakohta nimenomaan balettiroolien tulkinnassa; ABT panosti eritoten ns. näyttelemiseen, miimin työhön, roolin omaksumiseen ja hallintaan.
Tästä erinomaisena esimerkkinä on amerikkalainen huippuballerina Gelsey Kirkland. Hän sai kiinnityksen NYCB:hen vain 15-vuotiaana, mutta vähän päälle parikymppisenä hän loikkasi ABT:hen. Hänen elämäkertansa on todella mielenkiintoinen, ja kuvaa varsin erinomaisesti eroja näiden kahden huippubalettiseurueen välillä.

Gelsey Kirkland ja Mikhail Baryshnikov

Balanchine vaati, että hänen ballerinansa ovat laihoja. Luurankoja. Hänen mukaansa "luut täytyvät näkyä!" Balanchine - vaikka nero olikin - kiinnitti huomionsa vain teknilliseen jalkatyöhön, ei taiteellisuuteen. ABT:ssa  taas panostettiin paitsi tietenkin tekniikkaan, niin myös tanssijan roolin sisäistämiseen, tulkintaan.

Itse en ole tätä asiaa pahemmin miettinyt.
Tietenkin oma rooli ja baletti pitää tuntea, mutta otettuani asiasta enemmän selvää, olin suoraan sanoen hämmästynyt kun ymmärsin asian todellisen tärkeyden.

Kirklandin elämäkerta on todella rankka ja kuvaa kaunistelematta, kuinka hän on joutunut Balanchinen takia rankalle laihdutuskuurille ja sairastui myös anoreksiaan ja bulimiaan.
Balanchinen lähes tunnuslauseeksi on muodostunut ballerinojen kohdalla "syö vähemmän" -tilalta "älä syö mitään".
Painoindeksillä 13-14 ei ballerina jaksa vetää kahta kokoillan balettia yhden päivän aikana, ja paino-ongelmat ovat johtaneet äärimmäisiin keinoihin lukemattomien 1960-luvun ballerinoista lähtien.

Hiljattain Lontoon Royal Balletin johtokunta on tehnyt selväksi, että ballerinat täytyy laittaa lihotuskuurille - lähes anorektiset tanssijat ovat paitsi todella huonokuntoisia tanssimaan, niin myös äärimmäisen huono esimerkki kaikille tanssijan aluille.

Täytyy vain toivoa, että Royal Balletin johto saa aikomuksensa toteutettua.

Balettinovelli osa 7

7

Istuin mustamattoisella lattialla selaillen cd-levyjä, jotka olin ottanut omalle tanssituokiolleni mukaan. Tshaikovskia, kokoelma eri tunnettujen balettien musiikkia sekä oma kokoelma-cd, jonka olin polttanut etsimällä YouTubesta erilaista balettimusiikkia. Päädyin viimeisimpään levyyn ja kumarruin vetämään tanssilaukkuni sen olkahihnasta ja hinasin luokseni. Huokaisin kun näin laukun sekamelskan: tossuja, hameita, sortsit, balettiopas ja -päiväkirja, särkylääkettä, polvitukia ja jostain syystä sinne oli eksynyt rulla vessapaperia ja kaksi leotardia sekä puoliksi syöty suklaapatukka. Etsin lämpöhaalarini, polvituen sekä pehmeät tossut ja puin ne ylle, laitoin cd:n stereoihin ja otin kuudennen asennon keskilattialla aloittaen treenin tehden erilaisia pieniä verryttelyliikkeitä, venyttelyitä ja kiertoharjoituksia, ja siirryin tangolle. Etenin samassa tutussa järjestyksessä kuin tanssitunnillakin: pliét, tendut, rondit ja frappét, battet sekä jetét. Battet olivat minulle uusia - en ollut aiemmassa koulussa koskaan tehnyt niitä, ja nyt niitä oli Anu opetettanut vasta kahden viikon ajan. Oli vaikeuksia saada effacéssa ja käsi ensimmäisessä asennossa batte rennoksi, pienenpieneksi liikkeeksi, jolloin kuitenkin pysyi aukikierto mutta että koko jalka ei tehnyt liikettä. Etusuuntaan päkiä-varvasosalla nilkan korkeudelle, takaperin taasen kantapää nilkan takaosaan koko ajan säilyttäen efface -asento.

Harjoittelin tasan 60 minuuttia pehmeillä tossuilla, tankosarjat ja keskilattialla erilaisia tenduja ja jetéitä piruettien kera, sekä koreografioin yhden sarjan, johon yhdistin sekä grand allegroa että hieman adagiota. Kun olin tyytyväinen, vaihdoin kärkitossut ja aloitin kärkitreenin tangolla. Kiittelin samalla tanssiessa, että olin hoksannut teatterikeskuksen tanssisalin - täysin katetun balettisalin peileineen ja tankoineen. Musiikki oli vaihtunut hidastempoiseksi, joten istahdin lattialle venyttelemään.
Ajatukseni vaelsivat kuluneeseen viikonloppuun; oli ollut ensimmäiset 'Joutsenlammen' näytösharjoitukset koreografin kanssa. Koreografi
- puolalainen Eva Orzech - oli paitsi tehnyt loistavan uran ballerinana, niin myös luonut meille Joutsenlammen "miniversion", joksi me sitä kutsuttiin leikillämme. Odette-Odilen roolia tanssi kaksi tyttöä, kumpikin vain yhden esityskerran ajan. Joutsenkuningattaren tanssiin ja esitykseen meni suurin osa harjoitusajasta, mutta paljon Eva harjoitti "pienempiä roolejakin". Anu ja Eva olivat yhdessä tehneet roolivalinnat, ja toistaiseksi olin päässyt tanssimaan prinssi Sigfriedin syntymäpäiväjuhlissa erään toisen tytön varamieheksi. Olin varsin tyytyväinen siihen; se riitti minulle hyvin, samoin kuin polvelle.
Olin suunnitellut että olisin tanssinut toisen 60 minuuttia kärjillä, mutta upouudet kärkitossuni ja varpaat eivät olleet vielä täysin yhteistyössä keskenään: iho hankautui rikki ja tanssiminen oli täyttä tuskaa. Olin kuitenkin melko tyytyväinen kun tein loppuvenyttelyt ja lihaksia pakotti suorastaan nautinnollisesti. Mikään treeni ei olisi liikaa, päätin.

-Onhan kaikki varmasti tulostaneet luentomateriaalit? oikeustieteiden professori Marituulia Santo-Vuorenmaa kuulutti ja kierrossa oli paikallaololista. -Se on netissä. En jaa sitä, koska saatte sen itsekin haettua, vaikka sitten koulun koneella jos ei itsellä ole tulostinta.
-Johanna, takanani istuva Terhi tökkäsi mua selkään ja ojensi listaa. -Juu, kiitti, sutaisin nimeni viereen allekirjoituksen ja lähetin listan eteenpäin. Tämä kurssi oli rikosoikeuden kurssi - yksi mielenkiintoisimmista oikkiksen kursseista. Otin hyvän asennon tuolissa ja kuuntelin. Luentomateriaali oli tuttua, joitakin asioita ja yksityiskohtia täytyi kerrata ja opetella uudelleen mutta hallittavissa. Kaksituntinen oikeustieteiden luento oli liiketalouden opinnoista hyvinkin mielenkiintoinen; loppupäivä olisi (pelkkää) ryhmätyötä, oman firman perustamista ja mainontaa. Jeij, hymähdin.

Ehdin juuri ja juuri tanssitunnille; koulu kesti puoli neljään ja vaihdoin koulussa edeltävänä välituntina tanssivaatteet normivaatteiden alle kiireen vuoksi. Lyhyet hiukset pikapikaa poninhännälle, tossut jalkaan ja saliin, jossa Anu oli jo paikalla seuranaan joku minulle outo nainen.
-Hei! Tehän tunnettekin jo Krista Kankaanpään. Krista on palannut äitiyslomaltaan ja aloittaa taas tuntien pitämisen, eli nyt tästä lähtien sekä minä että Krista olemme teidän päätoimisia baletinopettajia, ja Krista myös siirtyy nyky- ja jazztanssin johtoon. Joni opettaa edelleen breikkiä, minä balettia, Anu selvitti.
-Joo, hei vaan kaikille! Teitä on joitakin uusia tanssijoita; tutustumme kyllä tässä. Eli mä olen Kankaanpään Krista. Olen tässä Anun parilla tunnilla seuraamassa millaisia tanssijoita te olette, sekä olen myös näytösharjoituksissa niin sanottuna Evan ja Anun apulaisena, Krista kertoi ja työnsi ruskean hiussuortuvansa korvan taa. Hän oli nuoren näköinen, korkeintaan 25-vuotias. Iloiset vihreät silmät tuikkivat otsatukan alta ja suu kaartui leveään hymyyn.
-Kaikki paikalla. Aloitetaan, tangolle, Anu komensi ja näytti kevyen lämmittely- ja verryttelysarjan, jossa oli varsin paljon nilkan ojennuksia, venyttelyitä ja taivutuksia sekä demi-pliéitä. Itse tunti oli haastava, mulle ainakin. Anu oli muuttanut sarjoja hiukan, keskilattialla tehtävä adagio vaati täydellistä keskittymistä ja tasapainoa sekä kaksi erilaista allegro-sarjaa olivat välillä saada mut huutamaan turhautuneisuudesta; pas de bourréet ja nopeat sautét yhdessä tarkoittivat melkein aina sitä, että jalkani tuntuivat olevan solmussa. Viimeisellä puoliskolla oli kärkitossuilla "Anu-special", joksi me oltiin ruvettu nimittämään tämän "hirveitä releveitä joka asennossa vaihtuen piruetin kera". Pointe-sarja oli petollisen yksinkertainen: siitä huomasi kuka todella hallitsi sen mitä piti tehdä, eikä se riittänyt: se mitä tehtiin, piti sujua 110-prosenttisesti, täydellisesti mutta vaivattoman näköisesti. Siitä Anu piti aina huolen.
-Tämä koulu on kuuluisa erinomaisista oppilaistaan ja opetuksestaan! Jos teitä pyydetään tekemään neljäs arabeski, te ette saa tehdä sitä ensimmäisenä arabeskinä, ymmärrättekö? Ja koetanssissa, jos te rond de jambé:ssa teette kanta-varvas-polvi -osion virheellisesti, teitä ei takuulla hyväksytä koska se on ISO virhe! Silloin teillä ei ole edes perusteet hallussa, enkä minä missään nimessä hyväksy sitä oppilailtani! Ja nyt piruettiharjoitus.. eiei, jatketaan varvastossuilla, Marika!
Hiki virtasi solkenaan selkärankaani ja kasvojani pitkin, hiukset liimautuivat päänahkaan ja tanssipuku tuntui inhottavan nihkeältä, kunnes Anu lopetti tunnin kymmenen minuuttia myöhässä - hän halusi harjoittaa "Joutsenlammen synttäreitä" koska kaikki muut paitsi kaksi tyttöä tanssivat syntymäpäivillä, joko suoraan roolissa tai varalla.
-Tiedättekste siitä venäläisestä? Henna kailotti pukuhuoneessa. Olin viimein tullut siihen tulokseen, että iso pukuhuone oli paljon viihtyisämpi kuin pieni "isojen tyttöjen" pukkari.
-Mistä venäläisesti? Kia kysyi riisuen pukuaan ja trikoitaan, jotka paljastivat luurangonlaihan vartalon. Mä vetäisin terävästi henkeä ja päätin unohtaa kaikki jalot ajatukseni vaihtaa vaatteet pukkarissa.
-Kia, ootsä ihan tyhmä? No se uus, mikä sen nimi nyt on..
-Alina, mä muistutin ja salaa seurasin Kian touhua peilin kautta teeskennellen että yritin saada hikiset hiukset turhaan siedettävän näköisiksi. Tytön kumartuessa tämän selästä erottuivat selkänikamat ja kulkiluut, eikä vatsan kohdalla näkynyt kuin pari ihopoimua. Mua kylmäsi; miten Kia saattoi näyttää niin pahalta? Hän verhosi vartalonsa tanssitunneilla aina peruspukuun hameineen ja trikoineen ja käytti vielä usein paksuja villaisia säärystimiä sekä löysää trikoopaitaa. Kelasin nopeasti mielessäni, olin varmasti kuullut Kian iän, 15-vuotias.
-Niin, Alina. Mitä mieltä te ootte siitä, Henna jatkoi tivaamistaan.
-Ootsä kateellinen? Kia ilkkui.
-No emmä tiedä, ei se koskaan juttele muille. 
-Musta se on ihan ok, mä puutuin keskusteluun. Tytöt lähtivät pukuhuoneesta yksi toisensa jälkeen, kunnes mä jäin sinne yksin. Jokunen kenkäpari pilkisteli pukukoppien alta - lapsiballerinat olivat tunnilla.
Vilkaisin nopeasti ovesta näkyikö ketään, vedin ovea hieman kiinni ja asetuin peilin eteen. Riisuin nopeasti farkut ja pitkähihaisen puseron saadakseni paremman kuvan vartalostani. En ollut aiemmin hirveästi ajatellut asiaa, mutta nyt se tuli mieleeni voimakkaana. Mä olin lihonut melko paljon, keikuin painoindeksin mukaan vielä normaalin rajoissa mutta muihin verrattuna olin ehdottoman iso. Ne muut ovat nuoria, yritin todistella itselleni. Mutta siltikin, pieni ääni jyskytti takaraivossa.
Natalyan opeissa olin pysynyt reilut 10 kg hoikempana ja Natalya oli silloin pitänyt minua tanssijana.
Mun on pakko ruveta dieetille, kiinteytettävä kroppani ballerinan mittoihin, päätin paiskaten pukukopin oven kiinni.