29. toukokuuta 2017

The third floor


Hyvää uutta ja samalla toukokuun viimeistä viikkoa kaikille!
Ajattelin tulla vähän päivittelemään tilannetta nyt kun ne epävarmatkin asiat ovat vihdoin varmistuneet. Ja onhan tässä tapahtunut taas (miten niin taas?) vähän yhtä jos toistakin.


Ekaksikin, mulla oli synttärit viime viikolla ja komeasti siirryttiin kolmanteen kerrokseen, sillä kolmekymmentä tuli nyt täyteen. Ja ei, mulla ei ole minkään näköistä ikäkriisiä, vaan olen itse asiassa aika innoissani :D Vietin 19-vuotiaana mun kolmenkympin kriisin, ja vielä pari vuotta sitten olin ihan varma, että täytettyäni 30 mun elämä päättyy; en nähnyt mitään muuta kuin mustaa sen iän ylitettyäni. Kertoi aika hyvin siitä miten mustaa oli koko elämä, miten ei minkäänlaista toivoa ollut näkösällä, ja kyllähän tuon ymmärtää täysin. Miten voi elätellä mitään toivoa kun mikään ei ole onnistunut?
Mun koko kakskymppisten ajan elämä on ollut selviytymiskamppailua. Selviääkö tästä päivästä hengissä vai pitääkö omia hautajaisia alkaa järjestellä? Muistan kyllä tehneenikin hautajaissuunnitelmia yhdessä vaiheessa, mietin mitä virsiä mä haluan vieraiden laulavan, millaisia kukkia mä haluan, mitä mä haluan musta kerrottavan. Mitäpä musta olisi voitu edes kertoa? Miten voi jotenkin sanoa kauniisti, että ihminen näännytti itsensä hengiltä? Huh..
Vaikka mä en voi sanoa, että mun ongelmat ovat takanapäin, niin mä aion tehdä mun kolmekymppisistä sellaista, jollaista mä itse haluan. Haluan kerrankin uskaltaa unelmoida ja jopa työskennellä niiden eteen. Haluaisin voida sanoa, että mun pahimmat hengissäsäilymiskamppailut ovat nyt jääneet edelliselle vuosikymmenelle ja mulla on myös sellainen olo.
Joten kyllä mä odotan innolla tulevia vuosia, koska mä aion tehdä niistä niin paljon parempia kuin vaan ikinä mahdollista!



Yksi todella suuri epävarmuustekijä on ollut tuleva muutto.
Koska mä valmistuin viime kesäkuussa, multa päättyy asumisoikeus tässä opiskelijaboksissa elokuussa. Itse asiassa mä kuulin tuosta elokuusta vasta TÄNÄÄN, kun kävin irtisanomassa kämpän. Sevas ei ole ilmoittanut mulle tästä yhtään mitään ja mä olen todella luullut, että mulla olisi tässä kaksi vuotta aikaa asua valmistumisen jälkeen ja mä olisin oikeasti niin tehnytkin, ellen olisi yhtäkkiä saanut päähänpistoa ruveta etsimään kämppää. Lisäksi tässä on vielä sellainen juttu, että mulla on kuukauden irtisanomisaika mutta Sevaksella on kuusi kuukautta, eli niiden olisi pitänyt helmikuuhun mennessä siitä ilmoittaa. Mutta ei, Sevakselta ei ole tullut minkään valtakunnan irtisanomisilmoitusta, joten mulla oli todella tuuria kun päätin nyt lähteä katsastelemaan asuntomarkkinoita. Ei olisi ollut mikään kiva saada just heinä-elokuun vaihteessa Sevakselta myöhäinen ilmoitus, että potkivat mut pihalle. En tippaakaan ihmettele miksi Sevaksella on niin huono maine. Sen jälkeen kun Sevas osti Marttilan kortteerin on palvelut menneet todella paljon huonompaan päin.
Mutta tärkeintä on se, että mä pääsen pois täältä!! Mulle tarjottiin 49 neliön parvekkeellista kaksiota ja siihen olen todella muuttamassa kuukauden päästä. Se on aika paljon nykyistä kämppää isompi, rauhallisella alueella mutta lähellä keskustaa. Olen ihan täpinöissäni, sillä tilaa on tosiaan paljon enemmän - kaksi huonetta ja erillinen suht iso keittiö, kylppäri, isohko eteinen ja vielä erilliset häkkivarastot roinalle - ja mä pääsen SISUSTAMAAN!! :D :D Ei millään jaksaisi odottaa ensi kuun Tampereen-reissua, koska Tampere = Ikea, ja Ikea = heaven! ;D
Toisaalta vähän hirvittää kamala rahan meno, koska pitää hankkia aika paljon uusia kalusteita plus pyykinpesukone, mutta onneksi olen tämän vuoden ajan laittanut vähän rahaa säästöön ulkomaan matkaa varten, joten ne rahat tulevat nyt tarpeeseen.
Tällä hetkellä mun suurinta hupia on selata Ikean kuvastoa aamupalalla (kuka olisi voinut tietää Ikean kuvaston olevan niin so much fun?) ja istua tunti laiturilla selaten Pinterestistä kaikkia sisustusideoita ja DIY-projekteja.
Vähän mua huolettaa Doora ja se, että miten paljon se sitten haukkuu yksinään. Sittenhän se ei näe ikkunan kautta ohikulkevia ihmisiä, sillä asunto on ihan oikeassa kerrostalossa eikä misään luhtitalossa, mutta kuuleehan se rappukäytävästä ääniä ja sitten sille postiluukku tulee olemaan ihan uusi tuttavuus. Voin vaan kuvitella millaisen älämölön se nostaa, kun posti kolahtaa luukusta sisälle. Ai saakeli...
Kaiketi sitä pitää totuttaa siihen jollakin tapaa, ja onneksi kesällä itse tulee olemaan paljon kotona, joten sitä voi yrittää opettaa reagoimaan edes hitusen vähemmän uusiin asioihin. Loppujen lopuksi Doora on kuitenkin vahtikoira, ja mihinkäs koira karvoistaan pääsisi?
Mutta kuitenkin mä olen melkoisen täpinöissäni tästä vaikka edelleen mietin asioita, jotka voi (tulee) menemään pieleen. Kaipa se on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa - ei pety jos ei odota liikoja - koska menneisyydessä on vaan sarja epäonnistumisia ja pettymisiä. Mutta pakkohan sen tuurin on joskus muuttua, joten miksi ei nyt?

ugly pretty vai pretty ugly?

Tanssimassa olen käynyt joka viikko ja mulla on ollut koreografia työstettävänä.
Meidän #adultballerinagangille on suunniteltu yhteinen koreografia, joka saatiin muutama viikko sitten. Mun ensireaktio oli se perinteinen "ei hitto mä en ikinä opi tätä", mutta nyt kun sitä on hajottanut osiin ja vaan harjoitellut, niin sen osaa tehdä jopa väärin :D Onko se sitten hyvä vai ei.. ;'D
Onneksi tässä on vielä muutama viikko aikaa ennen deadlineä mutta kyllä se aika kohtalaisesti alkaa sujumaan :)
Muuten sitten liikunnan osalta on ollut aika rauhallista. Toki joka päivä tulee Dooran kanssa lenkkeiltyä, mutta esimerkiksi viime viikolla tuli enemmän kävely- kuin juoksupäiviä ja se on ihan ok. Mulla ei ole enää mitään pakkoa tehdä minkään näköistä lihaskuntoa illalla ja siitä huolimatta mun lihaskunto on varsin hyvä. En tiedä mistä mun lihakset oikein on peräisin, kun en niitä treenaa, taitaa olla se suklaa ja lepo edelleen se mikä kasvattaa mun muskelit, ja hyvä niin! ;)
Pakko sanoa, että paljon paremmin mä voinkin näin, ja miten paljon muutoksia on tapahtunut vajaassa vuodessa. Vuosi sitten en pystynyt edelleenkään syömään lähellekään kaikkea mitä nykyisin syön - dieettituotteet ja proteiinipatukat olivat kova sana, ja liikunta vielä kovempi. Rasitusvammoja tuli kuin liukuhihnalta ja se laiturilla vietettävä tuokio oli max 10 minuuttia ja silloinkin aina jotakin tehden, lähinnä lihaskuntoa. Nykyisin taas katsoo ajankulua melkein kauhulla, sillä tekisi niin mieli vaan istua ja olla tuntikausia siellä laiturilla. Haistellen alkukesän tuoksuja - joen suolaisuutta yhdistyneenä märän hiekan tuoksuun, syreenien makeutta, koivujen tahmeaa tuoksua. Tuli ihan mieleen lapsuuden uintireissut ja se miten niin spesiaaleja ne oli.
Tuntuu upealta kun pystyy vaan relaamaan, olla pinkomatta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, suorittaa ja suorittaa, yrittää olla mahdollisimman tehokas.
Ja se luulo, että koko maailma romahtaa ellen mä ole supertehokas, voi luoja miten vääristynyt luulo ja ajatus se olikaan, ja miten iloinen mä olen siitä että olen voinut kumota sen kerta toisensa jälkeen!!

mun syömällä kasvanut haba :D kyllä, se lihas todella kasvaa levolla ja r u o a l l a. ja suklaalla.
ja maapähkinävoilla
Huomenna on tämän kevään viimeinen KAT-kokoontuminen, ryhmätapaaminen, ja älyttömän nopeasti on kevät mennyt ohitse. Ollaan saatu jo syksyn aikataulu, joka vaikuttaa ihan älyttömän mielenkiintoiselta! Lisäksi oma tarina tullaan kertomaan uudelleen ja eri tavalla, joten sitä voi oikeastaan alkaa työstämään kesän aikana.
Mutta kaikkein ehkä mukavinta on se, että mä en enää vihaa kesää samalla tavalla. Fibron takia mun lämmönsietokyky on todella heikentynyt, mutta olen saanut oman ajatusmaailman muutettua vähän erilaiseksi plus että paljon mukavia asioita on tulossa kesällä.
Joten ehkä, EHKÄ tämä on alkua sille paremmalle tulevaisuudelle :)


Ihanaa toukokuun loppua ja kesäkuun alkua kaikille! <3

8. toukokuuta 2017

Toukokuulumisia


Heippatirallaa kaunokaiset!
Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta vaikkakaan ei oikein siltä tunnu. Olen tätä ennenkin päivitellyt ja tulen jatkossakin päivittelemään, mutta aika menee niin älyttömän nopeasti!!
Mutta mitä on tapahtunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja mitä nykyisin kuuluu?


No mitään erityistä ei ole tapahtunut... tai ainakaan en muista.
Ehkä ne suurimmat tapahtuneet asiat ovat oman pään sisäisiä seikkoja liittyen tulevaisuudensuunnitelmiin. Olen tajunnut sen, ettei tradenomi ole mun unelma-ammatti enkä mä kestäisi kovinkaan pitkään tehdä ko alan töitä. Rahoitussuunnitelmia, liiketoimintasuunnitelmia, markkinointisuunnitelmia... no thanks!
Edelleen mua pelottaa aika julmetusti edes puhua ääneen näistä asioista, koska 100% asioista voi mennä totaalisen perseelleen ja sitten hävettää. Mutta enemmän mä tulen katumaan sitä, etten mä yrittänyt. Joten kyllä mä aion yrittää, meni se sitten miten päin seiniä hyvänsä. Aloitan avoimen yliopiston kurssitarjottimella. Valmistuttuani teen kokemusasiantuntijan töitä ja luen pääsykokeisiin.
Huh! Mutta interesting huh! :D

Anniina Ballerinan kaksi hiirtä :D
Anonyymi multa pyyteli tekstiä liittyen omaan kehonkuvaan ja miten sen kanssa menee, joten tässä vähän recovery päivitystä.
Sanotaanko, että todella vaihtelevaa menee sillä saralla. Mun kehonkuva on nähnyt parempiakin päiviä ja sh on ollut harvinaisen äänekäs. Syyllisyys syömisestä ja ruoasta on tullut takaisin - enhän mä näin paljoa saa syödä kun en painoakaan enää yritä normalisoida ja muuta shaissea - mutta onneksi ne ei ole ihan käyttäytymisen asteelle edenneet. Mutta ei se mitään herkkua ole kun jatkuvasti päässä nakuttaa se ilkeä ääni omasta lihavuudesta, löysyydestä, paksuudesta, rumuudesta, huonoudesta... Vähän kuin joku seuraisi sua koko ajan, tökkisi sua etusormellaan ja muistuttaisi sua sun heikkouksista koko ajan. Onkohan mun loppuelämä tätä? Välillä voi paremmin, ehkä 30% koko ajasta,  ja loppu on täyttä paskaa? Muistan lukeneeni jostakin, että sh:sta toipumiseen menee 6 vuotta. Eli mulla olisi viisi vuotta tätä samaa shittiä jäljellä.. Mitä järkeä?
Mitä hiton järkeä on vaan nousta joka aamu ylös ja aloittaa tappelu täsmälleen samasta ja päättää se täsmälleen samaan? Milloin tapahtuu jotakin muuta?!
En ole edelleenkään täysin päässyt yli tästä kevätmasennuksesta. En ole tainnut siitä paljon hoitotiimille edes puhuakaan, mitä nyt kertonut kivuista. En jotenkin miellä tätä "oikeaksi" masennukseksi, koska välillä mulla on ihan ok olo. Välillä mä jopa nauran, joka päivä kuitenkin hymyilen, yritän ylläpitää sitä positiivisuuden kulissia enkä anna tunteen vetää sinne maan tasolle, koska sieltä on vaikea nousta ylös. Eihän se masennus tällaista ollut? Silloin kun mä ekan kerran masennuin 12 vuotta sitten, niin mulla oli ihan eri olo. Ei tämä ole sitä... right? Tämä olo vielä pahentaa kipuja mutta milloinnkas kivut olisi mulle uusi juttu? Se on kuin ärsyttävä alivuokralainen, josta ei eroon pääse.
Kuoleman ajatukset ja pelko ovat olleet ihan hirveät Dainan kuolemasta lähtien. Dooran yksin jättäminen kotiin ei ole sen pentuaikojen jälkeen ollut näin kamalaa, koska mä pelkään ettei se koira ole enää hengissä parin tunnin päästä. Että se tukehtuu juomaveteensä tai vetää nappulan väärään kurkkuun. Tai kirjahylly putoaa seinältä ja tappaa sen. Tai joku rikollisjengi tulee ryöstämään kämpän ja tappaa sen. Tai se jää auton alle ulkona, vihainen fasaani nokkii sen kuoliaaksi, oravajoukko ajaa sen jokeen. Eli toisin sanoen, että se koira kuolee ja hyvinkin pian.
Oon enemmän kuin yrittänyt hokea niitä faktoja ja kumota niitä luuloja. Doora ei ole vapaana autojen lähettyvillä, en ole nähnyt kuin yhden oravan tänä vuonna, fasaanille mä ehdin antaa selkää, Doora on terve ja sillä on rokotukset jne jne. Joo-o...


Onneksi sentään tanssi on hitusen lähtenyt rullaamaan eteenpäin.
Olen todella keskittynyt harjoittelemaan piruetteja, ja kärjillä olen hankkinut lisää voimaa. Pari viikkoa sitten aloitin oman releve challengen kärjillä, ja yllätyin tosi paljon siitä miten paljon voimaa mun jalkoihin on oikein tullut! Saan kevyesti tehtyä sellaiset 40 yhden jalan relevetä ja jopa heikompi jalka alkaa pikkuhiljaa yltämään samoihin määriin :)
Keskilattialla en ole paljoa uskaltanut tehdä mutta pari viikkoa sitten mä rupesin vaan tekemään yhden jalan releveitä viidennestä, ikään kuin piruettipreppausta (vai valmisteluja, mikä se oikea termi onkaan?!) ja viime viikolla kokeilin piruetteja. Piquet ovat edelleen vielä vähän hakusessa mutta oikeasti suurin yllätys oli se, että mä pystyin ja osasin tehdä piruetteja viidennestä ja kärjillä! En ole koskaan, en koskaan edes uskaltanut tunneilla kokeilla sillä mä olen niin huono ja aina mulle on myös sanottu niin. Mutta nyt mulle vaan tuli sellainen olo, että noh, kokeillaan ja katsotaan. Pahinta mitä voi tapahtua on kaatua. Ja se onnistui!
Jostain syystä mulle viidennestä tehtävät piruetit ovat hitusen helpompia kuin neljännestä, ja mun oikea jalka on näissä dominoiva. Aivan liikaa mä keskityn tekemään vahvemmalla puolella, joten tänään mä puutuin tähän. Rupesin tekemään pelkkiä piqueita vasemmalla jalalla, keskityin pelkkään tasapainoon ja kyllä ne pirtsat alkaa sieltä aavistuksen verran tulla... :)
Sen sijaan tuplat neljännestä ja viidennestä... miten ihmeessä ne oikein tapahtuu?! Piqueissa tuplia tulee jo ihan suht ok mutta neljännestä ja viidennestä en dehorsit ovat kyllä iso haaste.
Noh, eipähän työ lopu kesken ;)

Pitkästä aikaa mä sain suunniteltua uuden oman koreon. Aiheena tässä on yksinäisyys ja epävarmuus. Kun hetken aikaa oikeasti luulet sulla olevan seurana joku ja sitten tajuat olleesi yksin koko ajan. Eipä siinä juuri päätä eikä häntää näy olevan kuten ei muutenkaan mun touhuissa... Biisi on nimeltään Chasing cars ja sen esittää Snow Patrol.




Mukavaa toukokuun alkua kaikille! :)


11. huhtikuuta 2017

My Day, Tuesday, Doora's birthday

Heissansaa kaikki!
En ole pitkiin aikoihin tehnyt my dayta, joten ajattelin että nyt voisi olla sen vuoro :)
Eli millainen on ollut tämä tiistai, sekä mitä mulle kuuluu?
Tämä tiistai on merkityksellinen siksi, että se on Doora Unelman syntymäpäivä! Pikkuneiti täytti neljä vuotta, eli joka tassulle on oma vuotensa :D


Mulla oli kello herättämässä kasilta mutta sain itseni ylös varttia myöhemmin. Tiistait ovat aina pyhitetty kokemusasiantuntijan koulutukselle, useimmiten myös torstait, mutta tällä viikolla oli vain tänään tiistaina ryhmätapaaminen. Inhoan sitä, että pitää valmistautua kamalassa kiireessä, se tekee niin hermostuneeksi ja laittaa hermostonkin ihan ylikierroksille, joten mä ennemmin herään aikaisin ja teen aamustani rauhallisen ja mukavan :)
Lauloin totta kai Dooralle paljon onnea vaan, vaikka sen ilme olikin kuin tyypillisellä teinillä: mamma mitä sä oikeen tee-eet?! :D Kunnon halipusukohtauksen jälkeen käväisin suihkussa ja pyöräytin itselleni smoothien aamupalaksi.


Tänään smoothie koostui mustikkarahkasta, mustikoista, banaanista, kananmunan valkuaisesta sekä ainakin neljästä ruokalusikallisesta maapähkinävoita. Oikeasti, banaani ja maapähkinävoi tekee smoothieista vaan niin paljon parempia! Lisäksi se ei turvota samalla tavalla kuin viljatuotteet.
Laitoin Dooralle synttäripäivän päivällisen jo heti kuppiin: uusia nappuloita, kananmunan keltuainen, vähän karkkia, märkäruokaa, ruokaöljyä ja merilevää. Kyllä mä olin miettinyt tekeväni sille koirien synttärikakun, mutta se koira on niin älyttömän pieniruokainen, että sille on välillä oman kupin tyhjäksi syöminenkin haastavaa :D

Söin aamupalan, laittauduin valmiiksi ja käytin Dooran aamulenkillä, ja lopulta lähdin yhdentoista bussille kaupan kautta, sillä suklaavarasto tarvitsi täydennystä.

tän päivän #ootd
Päästyäni Törnävän sairaala-alueelle menin pariksikymmeneksi minuutiksi kirjastoon. Meillä ryhmätapaamiset ja luennot alkavat aina klo 12 mutta kiitos Seinäjoen lievästi puutteellisesti kulkevan paikallisliikenteen, joudun lähtemään tilanteisiin aina tuntia aiemmin, koska muuten mä myöhästyisin. Ja mä vihaan myöhästelyä.

Mä tykkään ehkä eniten just näistä ryhmätapaamisista. Kyllä mä tykkään luennoistakin mutta ryhmätapaamisiset ovat jotenkin paljon intiimimpiä, ollaan vain omalla porukalla, päästään kuulemaan muiden omia elämäkertoja ja muutenkin näissä kuullaan mitä muille kuuluu.
Just tänään mietin sitä, että mä en vuosi sitten uskaltanut edes unelmoida tästä. Kokemusasiantuntijan koulutus oli jotain, josta olin kuullut terapian kautta ja joka mua kiehtoi ja jota mä arvostin paljon, mutta en mä uskaltanut edes omalle psykologille myöntää miten paljon mä sitä halusin. Mä pidin sitä yli-ihmisten asiana, en sellaisena että minun kaltaisella surkimuksella olisi sinne asiaa. Mutta niinpä sinne tällainen minunkin kaltainen surkimus pääsi sisään.. ;)


Meille tarjotaan aina sairaanhoitopiirin puolesta tarjottavat ja yleensä se on jotain leipää. Mun leipä oli tänään hyvin perus juusto-kasvisleipä ilman tomaattia, ja mukana mulla oli smoothie kyytipojaksi, ja jälkkäriksi pupelsin Fazerin Pectus -pastilleja, ai vitsit mä olen niihin ihan koukussa! :D

Ryhmä päättyi neljältä ja sain jälleen kyydin kotiin eräältä ryhmäläiseltä.
Kotona Doora oli niin ylitsepursuavan riemuissaan vastassa ja päästin sen hetkeksi ulos pikapissalle. Mulla oli Dooran lahja vielä antamatta, joten kun tultiin takaisin sisälle oli Dooran päättämän leikkituokion aika. Olin eilen puolihädissäni ostanut kaupasta kissalle tarkoitettuja pehmeitä palloja, sillä enhän mä muistanut viikonloppuna hankkia Dooralle mitään muuta. Mutta se on niin rakastunut kaikkiin palloihin, ja nämä on pieniä ja pehmeitä ja kevyitä kantaa. Olisittepa nähneet Dooran ilmeen, kun se sai yhtäkkiä kolme uutta palloa, ja raukka näytti menevän sekaisin jahdatessaan niitä! :D
Riehuttiin siinä hetken aikaa, kunnes oli aika istua alas Netflixin ääreen. Pari päivää sitten aloitin katsomaan sitä 13 syytä miksi -sarjaa, ja sitä jatkettiin tänäänkin. Doora torkkui sohvan selkänojalla mun niskan takana ja mä söin suklaata.
Päivällä ryhmässä syöty leipä aiheutti (taas) niin jäätävän turvotuksen ja vatsakivun, ettei minkään yhtään täyttävämmän ruoan syöminen ollut mahdollista. Sitä paitsi mitäpä väliä sillä on kunhan vaan saa tarpeeksi energiaa :)

Höpö synttärisikari suupielessään ja kissanpallot edessä :'D

Lähdettiin sitten kuuden aikaan lenkille ja tehtiin meidän (tai ainakin mun) lempilenkki joen rantaan ja sitä pitkin pellolle. Fasaaneja ei tällä kertaa näkynyt mutta yksi iso koira tuli vähän turhan lähelle ja kolhaisi Dooran tassua niin että kiljaisu pääsi. Mutta mitään vakavempaa ei näyttänyt sattuneen, sillä intoa piisasi ja keppien perässä juostiin häntä suorana.
Kotiin tultiin vähän ennen puolta kasia, Doora tassupesun kautta, ja kun neito riehui Poikaystävän kanssa niin mä rupesin kirjoittamaan tätä :)


Mutta tähän loppuun vielä pikaiset kuulumiset, eli mitä mulle kuuluu?
Pientä vääntöä ja kamppailua ovat olleet nämä pari viimeisintä viikkoa vähän kaikilla tapaa. Kivut ovat olleet harvinaisen pahat, sekä oma triggeröitymispiste on ollut harvinaisen alhaalla ja se on vaikuttanut käyttäytymiseen. Ruokia on välillä jäänyt vähemmälle ja usein pelkää syödä enemmän, koska pitää jäädä se jonkinlainen pieni nälkä ruokailun jälkeen. Kesä on tulossa kovaa vauhtia ja se ahdistaa ihan pirusti, sillä en ole herra ties kuin moniin vuosiin viettänyt tervettä kesää, en ainakaan 7-8 vuoteen :/ En ole selvinnyt kesistä kunnossa vaan joko on relapsi tullut aiemmin tai sitten kesällä. Kesä on mulle paha triggeri ja se myös ahdistaa. Inhoan jatkuvaa valoa, aurinkoa, lämpöä, ne tekee kivuista aina paljon pahemmat. Kun selkää polttaa hermokivut, niin auringonpaahte vaan lisää niitä, tekee olosta sietämättömän. Viime viikolla yritin puhua tästä sh-polin hoitsun kanssa, mutta sieltä tuli vaan mitätöintiä. "No hyvä että sä asut Suomessa, eihän täällä mikään kuuma kesä ole!" "Sä et siis ole valmis muuttamaan omaa ajatusmalliasi kesästä."
Wtf?! Etkö sä kuullut mua? Vai etkö sä vaan ymmärrä? En juuri uskalla sanoa polilla enää hoitsulle paljon mitään, koska se mitätöinti ja tuomitsevuus siellä on niin yleistä ja sitä saa siellä lähes joka kerta osakseen.
Mutta kun kerran tähän aiheeseen päästiin, niin sellaisia hyviä uutisia mä sain, että mun osteoporoosi on vaikea-asteisesta parantunut normaalille osteoporoosin tasolle, jess!! Tämä oli mulle älyttömän iso yllätys, sillä vuoden 2013 jälkeen on ollut yhteensä noin vuosi terveempää aikaa, mutta jälleen mun kroppa osoitti sen sitkeytensä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä mun eka reaktio oli pettymys. En ole ollut koskaan sairas, olen vaan kuvitellut tämän kaiken, olen luuseri syömishäiriöiseksi, koska mun luustontiheys on parantunut vaikka olen ollut sairas. Eli en ole ollut sairas.
Tiedän nyt, että tämä oli ihan puhtaasti sh:n ajatusta eikä mun, sillä nyt mä pystyn jo vähän iloitsemaan tästä uutisesta, koska oikeasti tää on ihan mahtava juttu!!
Mutta ei se sh vaan niin äkkiä häivy.

mun uus kesätakki

Mutta ei tässä sitten ihmeempiä! Pääsiäistä lähden viettämään Haapikselle vaikkakaan en riemumielin, mutta joskus sekin pitää kohdata, Dainan poissaolo. Joten hyvää pääsiäistä en toivota koska siihen en usko, mutta hyvää loppuviikkoa ja huhtikuun alkua mä toivotan sen sijaan! :)

Olen aktivoinut mun ask.fm -tilin (@hhheidijohanna) taas toistaiseksi koska sitä pyydettiin, joten sinne voi taas käydä heittelemässä kysymyiksiä!